lauantai 8. elokuuta 2015

Radiantti

3-2015


Tähtitieteellinen yhdistys Tampereen Ursa ry:n jäsenlehti
32. vuosikerta

Julkaisija
Tampereen Ursa ry.
PL. 18, 33501 Tampere
tampereenursa.fi

Toimitus
Päätoimittaja Kari A. Kuure.

Toimituksen sähköpostiosoite: radiantti@tampereenursa.fi

Radiantti ilmestyy neljä kertaa vuodessa: helmi-, touko-, elo- ja marraskuussa. Toimitukselle osoitettu aineisto tulee olla perillä ilmestymiskuukauden ensimmäisenä päivänä. Lehdessä julkaistuista kirjoituksista ja kuvista ei makseta käyttökorvauksia.

Tässä numerossa

Tänä vuonna juhlitaan Einsteinin yleistä suhteellisuusteoriaa

Tänä vuona tulee kuluneeksi tasan sata vuotta Einstein yleisen suhteellisuusteorian julkaisemisesta. Yleinen suhteellisuusteoria on sen verran merkittävä tieteellinen saavutus, jonka julkaisua ja kehittäjää Albert Einsteinia (1879–1955) on syystäkin juhlia.

Yleinen suhteellisuusteoria 100 vuotta

On aika korkata samppanjapullot, sillä nyt on syytä juhlaan! Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta yleisen suhteellisuusteorian julkaisemisesta. Yleinen suhteellisuusteoria on Albert Einsteinin (1879 – 1955) kehittämä teoria ajasta, avaruudesta ja gravitaatiosta.

Raanakivistä meteoriiteiksi – tieteenhaaran synty

Rovasti Antero Varelius totesi vuonna 1845 kirjassaan ”Enon opetuksia luonnon asioista” seuraavasti: ”Raanakivet ovat taivaalta putoovia Kokkareita, joissa on Kuutiloa, Tulikiveä, Rautaa, Nikkeliä ja muuta. Näitä tulee usiasti rikkuneista Tuli-nuolista, välisti putoovat muutoin maahan. Muutamat sanovat näiden Raana-kivein ilmaantuvan kaikellaisten aineitten yhdistyksestä ja vaikutuksista ilmassa, toiset (uskottavammat) sanovat niiden tulevan Kuusta.” Kuinka ”raanakivien” eli meteoriittien tutkimus tieteenä on oikein syntynyt, ja millä tavoin historialliset meteoriittien putoamiset ovat kehitykseen vaikuttaneet?

Kevätpäivä tieteen parissa Metsähovissa ja Heurekassa

Kevään piristykseksi Tampereen Ursa järjesti huhtikuussa jäsenilleen retken Metsähovin radiotutkimusasemalle ja tiedekeskus Heurekaan. Mitä kaikkea hauskaa päivään mahtuikaan?

Tähtiharrastajien Cygnustapahtuma Ylöjärvellä

Tampereen Ursa ry ja Ursa ry järjestivät yhteistyössä jokavuotisen tähtiharrastajien kesäkokoontumisen Cygnuksen Ylöjärvellä Torpan leirikeskuksessa16.–19.7.2015. Tapahtumaan osallistui 128 harrastajaa ympäri Suomea. Paikalle tulleet olivat 22 eri tahtiharrastusyhdistyksestä.

Syyskauden tähtitaivas

Syksyn säät vaihtelevat tunnetusti hyvin paljon. Syyskuun alkupuolella selkeätkin yöt voivat olla jopa kesäisen lämpimiä, usein kuitenkin kohtuullinen viileys ja kosteuden tiivistyminen kaikille mahdollisille pinnoille hankaloittavat havainnointia.

Kevätpäivä tieteen parissa Metsähovissa ja Heurekassa

Seurueemme saapuu Metsähoviin, jossa tutkimusaseman
johtaja Joni Tammi on meitä vastaanottamassa.
Kuva Pekka Rautajoki.
Teksti Maria Lahtinen

Kevään piristykseksi Tampereen Ursa järjesti huhtikuussa jäsenilleen retken Metsähovin radiotutkimusasemalle ja tiedekeskus Heurekaan. Mitä kaikkea hauskaa päivään mahtuikaan?

Huhtikuisena lauantaiaamuna 11.4. aikaisesta ajankohdasta huolimatta tähtitornille alkoi kerääntyä pirteää poppoota; oli aika lähteä Tampereen Ursan järjestämälle kevätretkelle radiotutkimusasemalle Metsähoviin sekä tiedekeskus Heurekaan. Koska päivälle oli tiedossa runsaasti ohjelmaa, oli matkaan lähdettävä jo kello 8.00. Onneksi saimme nauttia kirpsakan kauniista kevätaamusta auringon kera, näin ollen tähtitornin pihassa viimeistään uneliaimmiltakin karisivat unihiekat silmistä.

Pääsimme matkaan aikataulun mukaisesti ja poimimme vielä Keskustorilta muutaman reissulaisen bussin kyytiin. Bussimatka sujui mukavissa tunnelmissa ja ehdimme pitää pienen tauon Riihimäellä, josta mukaan retkellemme lähti vielä yksi jäsen.

Joni Tammi demonstroi 14-metrisen radioteleskoopin
toimintaa. Kuva Veli-Pekka Käkönen.
Ensimmäinen varsinainen etappimme oli Metsähovin radiotutkimusasema Kirkkonummella, jonne saavuimme aamupäivällä. Meitä vastaanottamassa oli tutkimusaseman johtaja Joni Tammi, joka alkuun johdatti meidät tutkimusaseman luentosaliin, jossa saimme alkuesittelyn tutkimusaseman toiminnasta ja radioteleskoopeista.

Alkuinfon jälkeen pääsimme tutustumiskierrokselle tutkimusaseman tiloihin ja uskallan väittää, että monelle päivän kohokohta oli päästä näkemään Metsähovin pääinstrumenttina toimiva 14-metrinen radioteleskooppi. Radioteleskoopilla kerättyä dataa käytetään mm. aktiivisten galaksien tutkimiseen ja teleskooppi onkin käytössä tauotta kellon ympäri. Me olimmekin hyvin onnekkaita, sillä käynnissä olevat tutkimukset keskeytettiin meidän vuoksemme, jotta pääsimme näkemään radioteleskoopin liikuttamisoperaatiota. Oli huikaiseva näky, kun 14-metrinen teleskooppi pyöri hitaasti lähes pään yläpuolella! Valtavan laitteiston katseleminen saikin taas kerran nöyränä huomaamaan oman pienuutensa.

Massiivinen Metsähovin 14-metrinen radioteleskooppi
mosaiikkikuvana. Kuva Veli-Pekka Käkönen.
Radioteleskooppiin tutustumisen jälkeen pääsimme vielä ihailemaan teleskoopin jättimäistä golf-palloa muistuttavaa kupua ulkoa päin sekä ihmettelemään ainoastaan aurinkohavaintoihin tarkoitettua pienempää alle kaksimetristä radioteleskooppia. Tutustumiskierroksen jälkeen saimme rauhassa nautiskella kahvi- ja pullatarjoilusta aurinkoisessa säässä.

Päivä Metsähovissa ei suinkaan loppunut vielä tähän vaan saimme lopuksi kuunnella kattavan luennon kvasaareista, joita Metsähovissakin tutkitaan paljon. Kaiken kaikkiaan tutustumiskierros Metsähovissa oli hyvin antoisa ja ainutlaatuinen. Oli suuri kunnia saada tutustumiskierros radioastronomian maailmaan itse tutkimusaseman johtajalta.

Jättimäisestä radioteleskoopista ällistynyt reissupoppoomme suuntasi bussilla Metsähovin jälkeen retkemme seuraavalle etapille Tikkurilaan tiedekeskus Heurekaan. Perille saavuimme iltapäivällä ja moni suuntasikin tilaisuuden tullen aluksi lounastamaan Heurekan ravintolaan. Tiedekeskuksessa reissulaiset saivat vapaasti kierrellä ja tutustua näyttelyihin.

Jättimäisen radioteleskoopin kupu ulkoa päin.
Kuva Veli-Pekka Käkönen.
Näyttelyistä kiinnostavimmiksi meidän seurueellamme nousivat ulkoa löytyvä kivipuisto sekä Tiedettä pallolla -projisointilaitteisto, jossa halkaisijaltaan noin parimetrisen pallon pinnalle projisoidaan kuvia planeetoista, Kuusta ja Auringosta. Lisäksi kaikenlaiset pelit sekä tietysti kullan huuhtominen olivat suuressa suosiossa. Valitettavasti saavuimme Heurekaan sen verran myöhään, että paljon puhuttua rottakoripalloa emme ehtineet näkemään tällä kertaa.

Näyttelykierrosten päätteeksi joukkomme kokoontui planetaarioon katselemaan elokuvaa ”Pimeä Maailmankaikkeus”. Planetaarioesitys tarjosi tilaisuuden levähtää katsellen huikaisevia maisemia maailmankaikkeudesta ja se olikin mainio tapa päättää vierailu Heurekaan. Ennen paluumatkaa osa reissulaisista kävi vielä ostamassa jotakin pientä kotiin viemisiksi Heurekan matkamuistomyymälästä. Myymälään olisi helposti voinut tuhlata pienen omaisuuden, sillä hyllyt suorastaan notkuivat toinen toistaan mielenkiintoisempaa tavaraa. Itsellenikin mukaan myymälästä tarttui pari kaunista revontulikorttia.

Tiedekeskus Heureka. Kuva Veli-Pekka Käkönen.
Heurekassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, että siellä olisi helposti viihtynyt päivän jos toisenkin. Meidän aikataulullamme ei siihen tällä kertaa ollut mahdollisuutta, vaan suuntasimme kotimatkalle muutaman tunnin Heurekassa seikkailtuamme. Paluumatka sujui rauhallisissa tunnelmissa, pitkä päivä vaati veronsa ja osa ottikin bussimatkan aikana pienet torkut. Tähtitornille takaisin saavuimme aikataulun mukaisesti noin kahdeksan aikaan illalla.

Suuret kiitokset vielä kaikille kevätreissulle osallistuneille, päivä oli unohtumaton!

Reissulaisen suusta kuultua

Kirjoittaja haastatteli Maria Messo’a reissun jälkeen.

Mikä oli sinulle päivän kohokohta?
Päivän kohokohta löytyi ehdottomasti Metsähovista. Pääsimme katsomaan tutkimuslaitoksen valtavaa radioteleskooppia ja seisoimme vieressä, kun se kääntyi hiljaa meidän suuntaamme. Tuo oli sellainen asia, jota ei ihan joka päivä pääse näkemään ja kokemaan.”

Aurinkohavaintoihin käytettävän radioteleskoopin esittelyä.
Kuva Veli-Pekka Käkönen.
Mikä oli hauskinta Heurekassa?
Heurekassa hauskinta olivat erilaiset toiminnalliset pelit, joiden pelaaminen vaati yhteistyötä yhden tai useamman muun ihmisen kanssa. Tavoitteena oli yhteinen onnistuminen yksilöllisen voiton sijasta.

Mikä on erikoisin asia, joka sinulle jäi reissusta mieleen?
Erikoisimpana mieleen jääneenä asiana taidan mainita sen tunteen, kun astuimme kaikkien niiden tietokoneiden, johtojen ja vilkkuvien valojen ohi suureen halliin ja katsoimme jo aiemmin mainitsemaani suurta radioteleskooppia. Jos sellaista ei ole ennen nähnyt ja haluaa kokea jotain joka on tuttua vain scifi-leffoista, niin suosittelen Metsähovia lämpimästi!

Ostitko Heurekan myymälästä matkamuistoa?
Tällä kertaa en ostanut Heurekan myymälästä mitään, vaikka paikka pursusi hienoja heräteostoksia.”

Tiedettä pallolla -projisointipalloon heijastettu Kuun pinta.
Kuva Pekka Rautajoki.
Kuvaile reissua kolmella sanalla.
”Kolmella sanalla kuvailtuna reissu oli mielenkiintoinen, miellyttävä ja opettavainen.”

Terveisiä kevätretken järjestäjille:
”Suuri kiitos reissun järjestäjille! Yhteinen matka mahdollisti opettavaisen vierailun Metsähovissa ja Heurekaan tutustumisen helpolla sekä mukavalla tavalla. Nämä Tampereen Ursan yhteiset retket ovat mielestäni hyvin tärkeitä, jotta opimme tuntemaan oman yhdistyksemme jäseniä.”

perjantai 7. elokuuta 2015

Yleinen suhteellisuusteoria 100 vuotta

Albert Einstein. Kuva Wikimedia Commons.
Teksti Tomi Hyvönen

On aika korkata samppanjapullot, sillä nyt on syytä juhlaan! Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta yleisen suhteellisuusteorian julkaisemisesta. Yleinen suhteellisuusteoria on Albert Einsteinin (1879 – 1955) kehittämä teoria ajasta, avaruudesta ja gravitaatiosta.

Sadan vuoden ajan suhteellisuusteoria yhdessä kvanttimekaniikan kanssa on muodostanut modernin fysiikan perustan. Lähes yhtä kauan suhteellisuusteoriaa on myös testattu monin erilaisin havainnoin useissa erilaisissa astrofysikaalisissa olosuhteissa: mm. Merkuriuksen perihelin kiertymä, valon taipuminen gravitaatiokentässä, Venuksen tutkakaiun viivästyminen, kompaktien kohteiden kertymäkiekot. Tähän mennessä kaikki havainnot ovat olleet sopusoinnussa yleisen suhteellisuusteorian ennustamien tulosten kanssa.

Yleistä suhteellisuusteoriaa ei ole johdettu Newtonin gravitaatiolaista, vaan se on Einsteinin ajattelun, mielikuvituksen ja sitkeän työn tulos. Einsteinin vuonna 1905 julkaisema suppea suhteellisuusteoria käsitteli ainoastaan tasaista aika-avaruutta ilman gravitaatiokenttiä. Hän kuitenkin halusi yleistää teorian koskemaan myös aika-avaruutta, joka sisältää gravitaatiokenttiä. Teorian matemaattinen rakenteen kehitti pääosin jo edellisen vuosisadan aikana mm. Bernhard Riemannin (1826 – 1866), mutta matematiikan soveltaminen gravitaation kuvaamiseen oli osoitus Einsteinin nerokkuudesta.

Isaac Newtonin gravitaatioteoria (tai Newtonin mekaniikka) ei ole yhteensopiva suppean suhteellisuusteorian kanssa, joskin Newtonin teorian kaavat voidaan johtaa Einsteinin teoriasta! Gravitaatiolaki sisältää välittömän vuorovaikutuksen kappaleiden välillä, joka ei suppean suhteellisuusteorian mukaan ole mahdollista. Newtonin gravitaatiolain yhteensopimattomuus suppean suhteellisuusteorian, ekvivalenssiperiaatteen ja Machin periaatteen kanssa johdatti Einsteinin kehittämään Newtonin mekaniikan korvaavan gravitaatioteorian. Vuodesta 1915 lähtien tämä gravitaatioteoria on tunnettu nimellä yleinen suhteellisuusteoria.

Ekvivalenssiperiaate oli tärkeässä asemassa jo Newtonin mekaniikassa, jossa oletetaan, että kappaleen liiketilan muutosta vastustava inertiamassa mI on yhtä suuri kuin kappaleen gravitaatiomassa mG. Tämä ei ole ihan itsestään selvä asia, vaikka äkkiseltään niin ehkä voisi ajatella. Inertiamassa esiintyy tutussa Newtonin mekaniikan toisen lain kaavassa

,

kun taas painovoimalaissa


on kyseessä kappaleen gravitaatiomassa. Ekvivalenssiperiaatteen mukaan minkä tahansa kappaleen inertia- ja gravitaatiomassat ovat yhtä suuret, joten kaikki kappaleet putoavat gravitaatiokentässä samalla tavalla.

Gravitaatiokentässä vapaasti putoavat
kappaleet liikkuvat geodeettisia ratoja pitkin.
Oletetaan havainnollisuuden vuoksi, että planeetta Xiorxiuksella asusteleva satunnainen avaruusmatkaaja tipautetaan muutaman kymmenen paikallisen mittayksikön päästä kotiplaneettansa pinnasta putoamaan paikallisessa gravitaatiokentässä vapaasti kohti planeettaa omena kädessään. 

Avaruusmatkaajan irrottaessa otteensa omenasta hän havaitsee omenan pysyvän paikoillaan hänen itsensä suhteen, vaikka omena ja avaruusmatkaaja ovat hyvin erilaisia kappaleita. Putoamisen aikana avaruusmatkaaja tekee havaintoja omenan liikkeistä. 

Havaintojen perusteella avaruusmatkaaja voi tehdä päätelmän, että omenan liike noudattaa kauniisti meille Maan asukkaillekin tuttuja mekaniikan lakeja. Lopulta avaruusmatkaaja tulee siihen tulokseen, että gravitaatiokentässä vapaasti putoaville kappaleille paikallisen Newtonin muotoilemat mekaniikan lait ovat täsmälleen samat kuin siinä tapauksessa, että gravitaatiovoimaa ei olisikaan.

Gravitaatioteoriaa kehitellessään Einsteinin suuri oivallus oli viedä Newtonin mekaniikan olettama ekivalenssiperiaate kukonaskeleen verran pidemmälle. Hän päätteli, että koska kappaleen liike gravitaatiokentässä ei riipu kappaleen ominaisuuksista, ehkäpä gravitaatiokenttä onkin aika-avaruuden ominaisuus. 

Einstein oletti suppeaa suhteellisuusteoriaa mukaillen, että gravitaatiokentässä putoavat kappaleet kulkevat avaruudessa suorinta reittiä, ns. geodeettista rataa, pitkin, mutta massaa sisältävän avaruuden kaarevuus poikkeaa suppean suhteellisuusteorian kaareutumattomasta avaruudesta. Einstein päätyi siihen lopputulokseen, että Newtonin mekaniikassa oleva gravitaatiokenttä voidaan korvata avaruuden kaarevuudella. Avaruus ei olekaan tasaisen laakea näyttämö, vaan avaruus – ja sen lisäksi myös aika – voi kaareutua!

Einsteinin ajatteluun vaikutti myös ekvivalenttiperiaatetta ehkä hieman epämääräisempi Machin periaate (Ernst Mach 1838 – 1916), jonka mukaan maailmankaikkeuden aine vaikuttaa aineen paikalliseen liikkeeseen. Machin periaate teki Einsteiniin vaikutuksen, ja hän alkoi etsiä sellaista gravitaatioteoriaa, jossa aine vaikutti aika-avaruuden rakenteeseen.

Yleisen suhteellisuusteorian rikkaus ja kauneus piilee siinä, että varsin viattoman ja yksinkertaisen näköinen yhtälö


kätkee sisälleen tavattoman rikkaan fysiikan. Kirjoitusasu tosin hieman hämää, sillä kyseessä ei ole vain yksi yhtälö, vaan parhaimmillaan – vai pitäisikö sanoa pahimmillaan – yksinkertaisen näköinen yhtälö sisältää kymmenen yhtälöä. Tätä kutsutaan yleisen suhteellisuusteorian kenttäyhtälöiksi. Kenttäyhtälöiden ratkaiseminen yleisessä muodossaan on erittäin vaikeaa, jopa vaikeampaa kuin Ilveksen kiekkojoukkueelle Suomen mestaruuden voittaminen.

Yleisen suhteellisuusteorian sovellusalue
on hyvin laaja, mustista aukoista koko
maailmankaikkeuteen asti.
Mitä yhtälö kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa? Yhtälön vasemmalla puolella oleva termi kertoo, miten aika-avaruus kaareutuu. Oikealla puolella oleva termi kertoo, miten aine kaareuttaa avaruutta. Fyysikko John Wheeleriä mukaillen: Aine kertoo avaruudelle, miten kaareutua; avaruuden kaareutuminen kertoo aineelle, miten tämän tulee liikkua

Kenttäyhtälöt kuvaavat maailmankaikkeuden ilmiöitä aina tähdistä koko maailmankaikkeuteen asti. Relativistiset kaksoistähtijärjestelmät, mustat aukot, gravitaatiosäteily ja kosmologia ovat esimerkkejä kohteista, joissa täytyy käyttää yleistä suhteellisuusteoriaa.

Suurelle yleisölle yleisen suhteellisuusteorian tunnetuin sovelluskohde on epäilemättä mustat aukot. Newtonin gravitaatioteoria joutuu ylitsepääsemättömiin ongelmiin kohdatessaan mustien aukkojen läheisyydessä vallitsevat olosuhteet, joten siellä täytyy turvautua yleiseen suhteellisuusteoriaan. 

Schwarzchildin ratkaisu kertoo aika-avaruuden
kaareutumisen pyörimättömän pallosymmetrisen
kappaleen ympärillä.
Mustaa aukkoa kuvaavan kenttäyhtälöiden ratkaisun esitti ensimmäisen kerran Karl Schwarzschild (1873 – 1916) 1. maailmansodan tiimellyksessä vain muutama kuukausi yleisen suhteellisuusteorian julkaisemisen jälkeen. 

Schwarzschildin kirjoittaessa ratkaisusta Einsteinille, tämä oli yllättynyt, sillä hän oli uskonut, että kenttäyhtälöitä ei niiden monimutkaisuuden vuoksi pysty ratkaisemaan. Schwarzschild ei tosin käyttänyt ratkaisussaan termiä musta aukko – termi on peräisin vasta 1960-luvulta – vaan hän ratkaisi kenttäyhtälöt pyörimättömän pallosymmetrisen kappaleen tapauksessa. 

Näillä oletuksilla kymmenen yhtälön yhtälöryhmä helpottuu huomattavasti ja kenttäyhtälöt on suhteellisen helppo ratkaista. Schwarzschildin ratkaisua pidettiin aina 1960-luvulle asti vain kenttäyhtälöiden yhtenä matemaattisena ratkaisuna vailla todellista astrofysikaalista merkitystä. Kului noin 50 vuotta ennen kuin mustat aukot 1960-luvulla tulivat hyväksytyiksi astrofysikaalisiksi kappaleiksi ja Schwarzschildin ratkaisu valjastettiin kuvaamaan pyörimättömiä mustia aukkoja.

Mustat aukot ovat vain yksi esimerkki yleisen suhteellisuusteorian sovelluskohteista. Avaruuden syvyyksistä löytyy toinen toistaan hienompia kohteita, joiden ymmärtämiseksi täytyy turvautua yleiseen suhteellisuusteoriaan. Eikä nykyinen kosmologian tai galaksirakenteiden synnyn tutkimuskaan olisi mahdollista ilman yleistä suhteellisuusteoriaa. 100-vuotias juhlakalu elää ja voi hyvin!

"Arvovaltaisimmatkin henkilöt ovat painovoimalain alaisia"

- Winston Churchill

maanantai 3. elokuuta 2015

Tähtiharrastajien Cygnustapahtuma Ylöjärvellä

Cygnus sujui mukavasti suhteellisen hyvä sään vallitessa.
Kuva Antti Mäkelä.
Teksti Satu Mäkelä

Tampereen Ursa ry ja Ursa ry järjestivät yhteistyössä jokavuotisen tähtiharrastajien kesäkokoontumisen Cygnuksen Ylöjärvellä Torpan leirikeskuksessa16.–19.7.2015. Tapahtumaan osallistui 128 harrastajaa ympäri Suomea. Paikalle tulleet olivat 22 eri tahtiharrastusyhdistyksestä. 

Tapahtuman ohjelma koostui esitelmistä, matkakertomuksista, jaosto-ohjelmista, laite-esityksistä sekä rennosta yhdessäolosta saunassa, rannalla ja laavunuotiolla.

Torstaipäivä meni enimmäkseen tapahtumaa käynnistellessä. Illan pääesitys oli Pekka Rautajoen esitelmä meteoriiteista. Perjantain ohjelma koostui suurelta osin Ursan jaostojen järjestämästä ohjelmasta. Mukaan mahtui myös kattava tietopaketti kiikareista, Taivaanvahtipalvelun uutuuksista sekä ulkopelejä ennen saunomista. Lisäksi Tomi Hyvönen piti esitelmän ”Pimeää ainetta etsimässä”. Illalla vietettiin aikaa nuotiolla makkaraa paistaen ja vaihtaen kuluneen vuoden kuulumisia harrastustuttujen kanssa.

Cygnukselle tuli vanhempiensa mukana myös runsaasti kasvavia
tähtiharrastajia. Kuva Antti Mäkelä.
Lauantaina viimeisetkin tapahtuman kävijät ehtivät paikalle. Päivän ohjelmassa oli jaosto-ohjelmien lisäksi perinteisen yhteiskuvan otto sekä Riku Henrikssonin matkakertomus ”Havaintomatka Uuteen Meksikoon”. Päivällä tehtiin myös retki Särkänniemen planetaarioon. Retkelle osallistui noin 40 henkilöä. Lauantai-iltana järjestimme iltaohjelmana lätynpaistoa nuotiolla. Kaikenikäisillä oli mukavaa ja kaikki saivat hyvän mielen lisäksi suunsa makeaksi. Laavunuotiolla ilta jatkui pitkälle yöhön.

Sunnuntaina kuulimme tulevista Viron tähtipäivistä sekä maaliskuun täydellisestä auringonpimennyksestä Färsaarilla. Tapahtuman lopuksi julkistettiin valokuvauskilpailun tulokset. Kuvia oli saanut lähettää koko vuoden. Kilpailukategoriat olivat taide, havainto ja harrastus. Päätuomarit olivat valinneet mielestänsä parhaat kuvat, lisäksi tapahtuman kävijät saivat äänestää suosikkiaan jokaisesta kilpailukategoriasta.

Parhaiksi valittiin seuraavien kuvien ottajat.

Päätuomarien valinnat:

Havainto: Arto Murtovaara
Taide: Matti Helin
Harrastus: Juho Korhonen

Yleisöäänestys:

Havainto: Matti Helin
Taide: Maria Lahtinen
Harrastus: Rauno Päivinen


Leirinuotiolla paistettiin makkaraa ja vietettiin mukavaa
kesäyötä. Kuva Satu Mäkelä.
Cygnus 2015 onnistui kokonaisuudessaan hyvin. Kiitos kaikille jotka olitte mukana tekemässä tapahtumaa. Kävijät viihtyivät ja tunnelma oli rento. Ensi vuonna kokoonnutaan jossakin päin keski-suomea. Lähde paikan päälle tutustumaan muihin harrastajiin ja nauttimaan kesäisestä leiritunnelmasta.










Linkki tapahtumassa otettuun yhteiskuvaan (Jorma Koski): http://www.ursa.fi/~koski/cygnus/c15/rk.html

Linkki kuviin:












sunnuntai 2. elokuuta 2015

Syyskauden tähtitaivas

Syyskaudella Jupiter ja Mars näkyvät alle puolen asteen
etäisyydella toisistaam lokakuun 18. päivän aamuna
itätaivaalla. Kuva Kari A. Kuure.
Teksti ja piirrokset Kari A. Kuure

Syksyn säät vaihtelevat tunnetusti hyvin paljon. Syyskuun alkupuolella selkeätkin yöt voivat olla jopa kesäisen lämpimiä, usein kuitenkin kohtuullinen viileys ja kosteuden tiivistyminen kaikille mahdollisille pinnoille hankaloittavat havainnointia.

Marraskuussa pilvisyys on yleensä niin sankaa, että tähtitaivasta sen takaa ei onnistu näkemään kuin vahingossa. Jos pilvipeite rakoilee tai taivas selkenee kokonaan, lämpötila voi laskea jo selvästi pakkaselle. Kesäaika päättyy lokakuun viimeisenä sunnuntaina, joka tänä vuonna on 25. päivänä.

Aurinko saavuttaa syyspäivätasauspisteen 23.päivänä kello 11.20. Auringon etäisyys on silloin 150 125 646 km ja me näemme sen 31’ 52” kokoisena kiekkona. Syyspäiväntasauksen jälkeen Aurinko siirtyy eteläiselle tähtitaivaan osalle ja näkyy meillä vain hyvin matalalla etelässä ollessaan.

Auringonpimennys on syyskuun 13 päivänä. Pimennysalue sijoittuu Etelämantereelle ja Intian valtameren eteläosiin. Van Etelä-Afrikan eteläisimmässä osassa voidaan tehdä havaintoja osittaisesta pimentymisestä. Osittainen pimennys on kaikkein syvin Kuningatar Maudin maalla, jossa sijaitsee suomalainen Aboa-tutkimusasema. Syyskuussa asemalla vain ei ole ketään, sillä se on miehitetty vain Etelämantereen kesän aikana.

Osittainen pimennys alkaa kello 4.41, on syvin kello 6.54 ja päättyy kello 9.08, kaikki ajat UTC aikoina. Maksimissaan Kuun taakse on peittynyt 79 % Auringon halkaisijasta.

Kuu. Superkuu näkyy 28.9. kello 5.51, jolloin Maan ja Kuun välinen etäisyys on 356 927 km ja Kuu näkyy meille 33’ 28” kokoisena. Superkuulla ymmärretään täysikuuta, jonka aikana Kuu on enintään +10 % etäisyydellä lyhimmästä Maan ja Kuun välisestä etäisyydestä, joka on 356 400 km. Tällä kertaa ollaan siis hyvin lähellä lyhintä mahdollista etäisyyttä. Perigeum vaihtelee 356 400 – 370 400 km ja apogeum 404 400 – 406 700 km välillä, keskietäisyys on 384 399 km.

Kuun vaiheet ovat

Kuukausi/vaihe
vähenevä puolikuu
uusikuu
kasvava puolikuu
täysikuu
Syyskuu
5.9. kello 12.57
13.9. kello 9.42
21.9. kello 12.00
28.9. kello 5.51
Lokakuu
5.10. kello 0.09
13.10. kello 3.06
20.10. kello 23.32
27.10. kello 14.06
Marraskuu
3.11. kello 14.27
11.11. kello 19.48
19.11. kello 8.28
26.11. kello 0.45

Kuunpimennys on 28. Syyskuuta. Täysvarjopimennyksen osittainen vaihe alkaa kello 4.07.12, täydellinen vaihe alkaa kello 5.11.11, pimennys on syvin kello 5.47.09, täydellinen vaihe päättyy kello 6.23.07 ja täysvarjopimennyksen osittainen vaihe päättyy kello 7.27.06. Kuu laskee horisonttiin osittaisen vaiheen päättyessä.

Planeetat



Merkurius on syyskuussa horisontin yläpuolella vain päivällä ja näin ollen se ei ole havaittavissa. Planeetan suurin itäinen elongaatio on 4. päivänä syyskuuta kello 13.21 ja silloin kulmaetäisyys Aurinkoon on noin 27 astetta.  Planeetta on alakonjunktiossa 30.9. kello 17.38 ja suurimmassa läntisessä elongaatiossa 16.19 kello 6.15, jolloin elongaatio on noin 18 astetta. Yläkonjunktio on 17.11. kello 16.53.

Lokakuun alussa Merkurius nousee samaan aikaan Auringon kanssa mutta hyvin nopeasti alkaa näkyä horisontin yläpuolella hieman alle 2 tuntia ennen auringonnousua. Aamutaivaalla se on näkyvissä ehkä parhaiten lokakuun ensimmäisen viikon jälkeen aina marraskuun ensimmäiselle viikolle. Marraskuun puolivälissä se nousee jälleen samaan aikaan auringonnousun kanssa ja tästä eteenpäin vasta auringonnousun jälkeen.

Venus on hyvin näkyvissä aamutaivaalla koko kauden ajan. Parhaimmillaan se nousee noin viisi tuntia ennen auringonnousua. Hyvä aamunäkyvyys jatkuu vielä joulukuulle. Venus laskee horisonttiin ennen auringonlaskua, joten iltataivaalta sitä ei voi havaita. 

Venusta voisi yrittää havaita päivätaivaalta etenkin syyskuun 20. päivän tienoilla. Tällöin Venuksen kirkkaus on noin -4,4m ja elongaatio on yli 40°, suurin läntinen elongaatio on 26.10 kello 9.00 jolloin elongaatio on noin 46 astetta. Päiväaikaisissa havainnoissa on kuitenkin oltava varovainen, jotta kaukoputkea ei suuntaa vahingossa kohti Aurinkoa!



Mars on näkyvissä aamutaivaalla ennen auringonnousua. Planeetta nousee horisontista noin puoli neljältä ja nousuhetki siirtyy kauden aikana vain varttitunnin eteenpäin aina siihen asti kunnes siirrytään talviaikaan. Talviajassa nousu tapahtuu luonnollisesti tuntia aikaisemmin kello 2.45 aina marraskuun loppuun asti ja vasta joulukuussa se alkaa siirtyä hieman aikaisemmaksi.

Marsin kirkkaus ei juuri muutu, syyskuussa se on noin 1,8m, lokakuussa noin 1,7m ja marraskuussa noin 1,6m. Vaikka planeetan kirkkaus onkin aivan hyvä, sen kulmahalkaisija on pieni; kauden alussa Mars näkyy noin 4 kaarisekunnin ja kauden lopussa hieman alle 5 kaarisekunnin kokoisena. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kaukoputkessa käyttäisi suurta suurennusta, yksityiskohtien määrä planeetasta jää vähäiseksi.

Jupiterin näkyminen siirtyy aamutaivaalle. Kauden alussa se on horisontin yläpuolella vain päivällä mutta syyskuun puolivälin jälkeen se näkyy aina vain paremmin aamutaivaalla. Marraskuun loppuun mennessä Jupiterin nousuaika on siirtynyt lähelle puoltayötä. Planeetan kirkkaus on kauden alussa -1,6m ja se kasvaa hieman kauden loppuun mennessä, jolloin se on -1,8m. Jupiterin kulmahalkaisija on aina suuri ja kauden aikana se kasvaa 31 kaarisekunnista 36 kaarisekuntiin.

Jupiter ja Mars ovat lähekkäin 18.10 kello 1.40, jolloin niiden välinen kulmaetäisyys on vain 0,4 astetta. Näin ollen ne näkyvät kaukoputken kuvakentässä samaan aikaan jos käyttää alle satakertaista suurennusta ja laajakulma okulaaria.

Saturnus on näkyvissä iltataivaalla jonkin aikaa auringonlaskun jälkeen, mutta laskee vielä iltahämärän aikana. Laskuhetki siirtyy aina vain aikaisemmaksi ja kauden lopulla se tapahtuu suunnilleen auringonlaskun aikaan. Näin ollen planeetan havaitseminen on vaikeaa huolimatta aika mukavasta 0,7m kirkkaudesta lokakuun alussa ja kohtuullisesta 16–15 kaarisekunnin kulmahalkaisijasta. Saturnus on konjunktiossa 30.11. kello 2.16.

Uranus on kauden alussa horisontin yläpuolella lähes koko yön. Vasta lokakuun puolivälissä sen laskuaika siirtyy tapahtuvaksi ennen auringonnousua ja kauden lopulla se tapahtuu jo kello 3.30 tietämillä. Uranuksen oppositio on 12.10. kello 6.35. Paljain silmin tai kiikarilla planeetta on löydettävissä Kaloista tseeta Piscis tähden läheltä, etäisyyttä on noin 0,5 astetta. Uranuksen kirkkaus on hieman enemmän kuin 6m ja kulmahalkaisija vain alle 4 kaarisekuntia.

Neptunus on horisontin yläpuolella alkukaudesta koko yön ja se ylittää etelämeridiaanin puolenyön tietämissä ja loppukaudesta ennen sitä. Neptunuksen on oppositiossa syyskuun 1 päivänä kello 6.23. Planeetan kirkkaus on hieman alle 8m ja kulmahalkaisija hieman yli 2 kaarisekuntia, joten mikään helppokohde se ei ole visuaalisesti havaittuna. Valokuvaamalla se pitäisi tarttua kuvakennolle suhteellisen helposti.

Pluton havaitseminen visuaalisesti vaatii jo kohtalaisen kookkaan (>450 mm) harrastajakaukoputken ja erittäin hyvä läpinäkyvyyden. Pluto on meridiaanissa alkukaudesta auringonlaskun jälkeen. Pimeys tulee vasta puolenyön jälkeen, jolloin sen havaitseminen olisi mahdollista ja kausi jää lyhyeksi, sillä syyskuun puolivälin jälkeen meridiaanin ylitys tapahtuu iltahämärässä ja lokakuun alun jälkeen jo ennen auringonlaskua.

Meteoriparvet

Oridionidit ovat maksimissaan 21. Lokakuuta, ZHR on 23 ja parvi on aktiivinen 2.–7.10. Säteilypiste on korkeimmillaan kello 5.48, jolloin se on hieman yli 15 asteen korkeudella.

Leonidien maksimi on 18.11., parvi on aktiivinen 14.–21.11. ja maksimin ZHR-luku vaihtelee runsaasti, ollen pienimmillään noin 20 mutta maksimissaan jopa 100 000. Radiantti on etelässä kello 6.53 noin 50 asteen korkeudella.



Tänä vuonna juhlitaan Einsteinin yleistä suhteellisuusteoriaa

Albert Einstein. Kuva Wiki Commons.
Teksti Kari A. Kuure

Tänä vuona tulee kuluneeksi tasan sata vuotta Einstein yleisen suhteellisuusteorian julkaisemisesta. Yleinen suhteellisuusteoria on sen verran merkittävä tieteellinen saavutus, jonka julkaisua ja kehittäjää Albert Einsteinia (1879–1955) on syystäkin juhlia. 

Ironista kyllä, vaikka yleinen suhteellisuusteoria onkin yksi viime vuosisadan merkittävimmistä ja kausikantoisimmista tieteellisistä julkaisuista, Einsteinia ei milloinkaan palkittu tästä työstä Nobelilla[1]. Nobelin hän sai vuonna 1921 ”ihmevuonna”[2] 1905 julkaistusta pienestä tutkimuksesta, joka käsitti valosähköisen ilmiön selitystä.

Yleinen suhteellisuusteoria (julkaistiin 25.11.1915[8]) on gravitaatioteoria, jossa Einstein selittää gravitaationa tunnetun ilmiön alkuperäksi aika-avaruuden kaareutumisen. Teoria korvaa tai paremminkin täydentää aikaisemman, vuonna 1687 julkaistun Isaac Newtonin gravitaatioteorian, mutta ei perustu siihen. Newtonin gravitaatioteoria on toimiva arkielämässä, jossa massat ja nopeudet ovat ”ihmismittakaavaisia” mutta teoriaa ei voi käyttää silloin, kun kysymys on tähdistä, mustista aukoista ja valon nopeutta lähestyvistä nopeuksista. Silloin Einsteinin teoria on paljon tarkempi.

Parhaimmin tunnettu esimerkki Einsteinin teorian tarkkuudesta on Merkuriuksen radan perihelin kiertymisen selitys, johon Newtonin teoria ei pysty. Newtonin teoria ei myöskään selitä valon kulkureitin kaareutumista massiivisten kappaleiden läheisyydessä, vaikka Newton tutkikin valon ominaisuuksia hiukkasteorian keinoin.

Analoginen malli aika-avaruuden kaareutumisesta.
Kuva Wiki Commmons.
Yleistä suhteellisuusteorian aika-avaruuden kaareutumista yleensä havainnollistetaan joustavalla kankaalla, joka edustaa kaikkia kolme tilaulottuvuutta. Sijoittamalla kankaan keskelle erimassaisia painoja edustamaan massiivisia tähtiä tai mustia aukkoja, saadaan kangas venymään ja kaareutumaan. Mallilla myös hyvin usein pyritään havainnollistamaan planeettojen liikeradat tähtien ympäri tai jopa valon reitin taipumisen massakeskittymän läheisyydessä.

Vaikka analogia on hyvin puutteellinen ja rajoittunut ilmentämään aika-avaruutta, meille useamman kuin kolmen ulottuvuuden hahmottaminen ei luonnistu. Näin ollen analogiamalli on yksi parhaimmista millä tieteellisiä ilmiöitä on voitu havainnollistaa maallikoille.

Suhteellisuusteorian ilmestymisen aikaan Einstein ajatteli maailmankaikkeuden olevan staattinen. Hänen kaavansa kuitenkin osoittivat, että maailmankaikkeuden täytyi joko laajeta tai luhistua, staattinen tila ei ollut mahdollista. Niinpä hän lisäsi[9] vuonna 1917 kaavoihinsa kosmologisen vakion, jonka arvon sopivalla valinnalla staattinen tila mahdollistui.

Seuraavalla vuosikymmenellä (1929) Edwin Hubble (1889–1953) kuitenkin pystyi osoittamaan maailmankaikkeuden laajenemisen, joten Einstein joutui muuttamaan käsitystään. Hän kertoi lisäämänsä kosmologisen vakion olleen elämänsä suurin virhe. Niinpä hän poisti kaavoistaan tämä tekijän[10], mutta se jouduttiin ottamaan takaisin vuonna 1998 julkaistusta tutkimuksesta johtuen, jonka mukaan maailmankaikkeus laajeni kiihtyvästi. Ilman kosmologista vakiota (ja sen edustamaa poistovoimaa) kiihtymistä ei voi tapahtua, vaan laajeneminen hidastuisi ehkäpä ikuisesti gravitaation vaikutuksesta.

Kuva Wiki Commons.
Yleisen suhteellisuusteorian tultua ainakin osittain todistetuksi oikeaksi vuonna 1919 tapahtuneen auringonpimennyksen avulla, Einsteinin elämä muuttui varsin ”pyörteiseksi”. Hän muutti usein vaihtaen työpaikkojaan yliopistosta toiseen, matkusti maailmalla mm. useita kertoja Yhdysvaltoihin ja lopulta päätyi muuttamaan pysyvästi New Jerseyn ja työskenteli Princetonin yliopistossa Euroopan poliittisen ilmapiirin kehityttyä juutalaisvastaiseksi Adolf Hitlerin noustua valtaan Saksassa 1930-luvulla.

Albert Einsteinin suppeamman suhteellisuusteoriaan sisältyvät sellaiset käsitteet kuten valonnopeuden vakioisuus tyhjiössä[4], suhteellisuusperiaate[5], aikadilaatio[6] ja pituuskontraktio[7].
Yleinen suhteellisuusteoria on suppeamman suhteellisuusteorian laajennus, jonka lisäyksiä oli mm. gravitaatio ja kosmologinen vakio. Einsteinin mukaan gravitaatio oli näennäisvoima (kts. edellä mainittu aika-avaruuden kaareutuminen), joka johtuu käytetystä koordinaatiosta. Yleisen suhteellisuusteorian mukaan myös aika on paikallinen ilmiö ja se kuluu tai etenee erinopeuksilla riippuen havaitsijan liiketilasta ja tai sijaintipaikan gravitaatiokentän voimakkuudesta (jälleen aika-avaruuden kaareutumisesta).

Einsteinin myöhemmät työt liittyivät EPR-paradoksiin (jonka Niels Bohr onnistui kumoamaan), mustiin aukkoihin liittyvään Schwarzschildin ”madon reikiin” (virallisemmin Einsteinin- Rosenin siltaan) ja yrittipä hän kehittää kaiken teorian, jossa yhdistyisivät gravitaatio- ja kvanttiteoriat.

Albert Einsteiniä on luonnehdittu neroksi ja kieltämättä hän jonkin asteinen nero olikin omalla alallaan. Kaikesta päätelleen hän tunsi suurta intohimoa työtään kohtaan, joten onnistuminen monissa tutkimuksissaan oli suora seuraus tästä intohimosta. Vaikka Einstein koki elämässään ja työssään myös monia epäonnistumisia, niin niitä ei sinällään tarvitse muistella, epäonnistumisia kun tulee kaikille ja vain onnistumiset lasketaan.

Huomautukset

[1] Suhteellisuusteoria ei ollut ”keksintö” Nobel-säätiön palkintoehtojen (Alfred Nobelin testamentin) mukaisesti.

 [2] Einsteinin ”ihmevuosi” 1905 on merkittävä, sillä silloin hän julkaisi kolme merkittävää julkaisua jo mainitun valosähköisen ilmiön selityksen lisäksi. Vähintään yhtä merkittävä tutkimus oli Brownin liikkeen[3] selitys, jolla Einstein onnistui osoittamaan myös atomien olemassa olon. Vuonna 1910 hän oli ehdokkaana Nobelin saajaksi juuri Brownin liikkeen selitysmallin keksimisestä.

Kaksi muuta merkittävää ”ihmevuoden” julkaisua oli Suppea tai erityinen (nimitys vaihtelee) suhteellisuusteoria sekä massan ja energian verrannollisuus, jonka suuri yleisö tuntee kaavasta E=mc2. Tutkimus on kuitenkin usein liitetty suppeaan suhteellisuusteoriaan, vaikka se oli selkeästi aivan itsenäinen vaikkakin suppeaa suhteellisuusteoriaa täydentävä teoreettinen tutkimus.

[3] Brownin liike on mikroskoopissa näkyvä hiukkasten satunnainen siksak-liike. Ilmiön pani ensimmäisenä merkille kasvitieteilijä Robert Brown vuonna 1827. Hän ei kuitenkaan löytänyt selitystä ilmiölle. Einsteinin mallin mukaan kyseisen liikkeen saa aikaan vesimolekyylien lämpöliike. Pienet hiukkaset heilahtavat paikaltaan molekyylin törmäyksen voimasta. Suurempiin hiukkasiin vastaavia törmäyksiä tapahtuu runsaammin, mutta kappaleiden joka puolelle, josta johtuen törmäysreaktiot kumoavat toisensa ja kappaleet näyttävät pysyvän paikoillaan.

[4] Valonnopeus tyhjiössä on vakio riippumatta valonlähteen ja tai havaitsijan liikenopeudesta. Väliaineessa (esimerkiksi ilma) valonnopeus ei ole vakio vaan vaihtelee väliaineen sähköisten ominaisuuksien mukaan.

[5] Suhteellisuusperiaatteen mukaan fysiikan lait ovat samat kaikissa tasaisessa liikkeessä liikkuvissa koordinaatistoissa.

[6] Aikadilaatiossa liikkuvan havaitsijan aika kulkee hitaammin kuin paikoillaan olevan havaitsijan.

[7] Pituuskontraktiossa, josta myös käytetään nimitystä Lorentz-kontraktio, on liikesuunnassa tapahtuva kappaleiden pituuden lyheneminen, joka on suhteessa liikkuvan kappaleen nopeuden suhteesta valonnopeuteen. Valonnopeudella kappaleen pituus olisi nolla.

[8] Einstein, Albert (November 25, 1915). "Die Feldgleichungen der Gravitation". Sitzungsberichte der Preussischen Akademie der Wissenschaften zu Berlin: 844–847. Retrieved 2006-09-12.

Einstein julkaisi kattavan tiivistelmän teoriastaan maaliskuussa 1916 (tästä syystä usein julkaisuajankohdaksi väitetään vuotta 1916):

A. Einstein (1916). "Die Grundlage der allgemeinen Relativitätstheorie". Annalen der Physik 354 (7): 769–822. Bibcode:1916AnP...354..769E. doi:10.1002/andp.19163540702.

[9] Einstein, A (1917). "Kosmologische Betrachtungen zur allgemeinen Relativitaetstheorie". Sitzungsberichte der Königlich Preussischen Akademie der Wissenschaften Berlin. part 1: 142–152.

[10] Tarkemmin, sen arvo oletettiin nollaksi.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Raanakivistä meteoriiteiksi – tieteenhaaran synty

Cape York -meteoriitin pala kirjoittajan
kokoelmasta.
Teksti ja kuvat Pekka Rautajoki

Rovasti Antero Varelius totesi vuonna 1845 kirjassaan ”Enon opetuksia luonnon asioista” seuraavasti: ”Raanakivet ovat taivaalta putoovia Kokkareita, joissa on Kuutiloa, Tulikiveä, Rautaa, Nikkeliä ja muuta. Näitä tulee usiasti rikkuneista Tuli-nuolista, välisti putoovat muutoin maahan. Muutamat sanovat näiden Raana-kivein ilmaantuvan kaikellaisten aineitten yhdistyksestä ja vaikutuksista ilmassa, toiset (uskottavammat) sanovat niiden tulevan Kuusta.” Kuinka ”raanakivien” eli meteoriittien tutkimus tieteenä on oikein syntynyt, ja millä tavoin historialliset meteoriittien putoamiset ovat kehitykseen vaikuttaneet?

Myyttejä ja tarinoita

Viron Saarenmaalla sijaitseva Kaalijärvi on syntynyt meteoriittitörmäyksessä joidenkin arvioiden mukaan noin 2 500 vuotta sitten. Kalevalaisessa runoudessa saattaa tuosta putoamisesta olla muistumia; Kalevalassa kerrotaan esimerkiksi näin:

”Taivas reikiin repesi, ilma kaikki ikkunoihin.
Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen,
läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä pirisi,
läpi taivahan yheksän, halki kuuen kirjokannen.”

Viron Saarenmaalla sijaitseva Kaalijärvi on vain muutaman
tuhannen vuoden ikäinen törmäyskraatteri. Kuva Kari A. Kuure.
Kaalin meteoriitin väitetään jättäneen jälkiä myös skandinaaviseen mytologiaan, erityisesti ukkosenjumala Thorin kautta. Asterixista tuttu kelttien taivaan putoamisen pelko on myös yhdistetty Kaalin meteoriittiin. Lennart Meri on käsitellyt aihetta kirjassaan ”Hopeanvalkea”; Meren mielestä Saarenmaan meteoriitti näkyy myös antiikin Rooman ja Kreikan historiassa. Kaalin meteoriitin todennäköinen aikalainen, kreikkalainen filosofi Diogenes Apollonialainen on ainakin ollut oikeilla jäljillä väittäessään meteoriittien olevan ”näkymättömiä tähtiä, jotka putosivat Maahan ja sammuivat”.

Kautta aikojen meteoriitteja on palvottu ja käytetty raudan lähteenä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Oregonin alueella Clackamas-intiaanit tapasivat upottaa nuolenkärkensä Willamette-rautameteoriitin kuoppiin kertyneeseen veteen saadakseen saalis- ja sotaonnea. Grönlannin inuiitit puolestaan käyttivät hyväkseen Cape York -meteoriitin rautaa muun muassa veitsien ja keihäiden teriin. 

Meteoriitit esiintyvät egyptiläisissä hieroglyfeissä (bith-symboli tarkoittaa ”taivaallista rautaa”), ja pyramideista on löydetty noin 5 500 vuotta vanhoja meteoriittiraudasta valmistettuja pitkulaisia helmiä. Meteoriitteja on tavattu myös temppeleissä, puebloissa ja haudoissa – Meksikossa jopa käärinliinoihin käärittynä. Raamattukin tuntee meteoriitit, joskin viittaus Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ei ole kovin selkeä. 28. luvussa Jaakob ottaa yöksi päänalusekseen kiven, ja näkee unta taivaaseen ulottuvista portaista. Aamulla hän antaa paikalle nimeksi Betel. Hepreankielinen sana ”betyl” tarkoittaa nimenomaan meteoriittia, jollainen Jaakobin päänaluskivi mahdollisesti oli.

Meteoriitteja on käytetty myös kulttuurin tuottamiseen. Australian aboriginaalit pitivät äänestä, mikä syntyi kun rautameteoriittia hakattiin kivikirveillä. Tämän metallisen lyömäsoitinmusiikin tahtiin kookkaan rautameteoriitin ympärillä sitten tanssittiin. Aboriginaaleilla oli myös myyttinen selitys Wolfe Creekin törmäyskraatterille: se oli suuren sateenkaarikäärmeen kolo!

Mayat puolestaan uskoivat, että meteoriitin saastuttamaan järveen tuli paljon alligaattoreita, ja yleisemmin useissa heimokulttuureissa meteoriitteihin koskeminen on ollut tabu. Siitä huolimatta meteoriitteja myös jauhettiin syötäväksi tai lääkkeeksi. Onkin mielenkiintoista spekuloida, miksi Kiinasta tunnetaan hämmentävän vähän historiallisia meteoriitteja – paljon vähemmän kuin huomattavasti pienemmästä naapurista Japanista. Siellä taas on säilynyt vanhin kirjattu pudonnut meteoriitti, joka tömähti shintolaistemppelin puutarhaan 19. toukokuuta vuonna 861. Temppelin papeilla ei ollut epäilystäkään, ettei kivi olisi tullut taivaasta. Japanin stabiilia kulttuuria kuvastaa hyvin se, että puolen kilon kivi on edelleen tallessa samaisessa temppelissä!

Läntisessä maailmassa uskottiin aina renessanssiin asti taivaasta putoaviin kiviin, mutta moisilla kivillä uskottiin myös aina olevan erikoinen muoto. Valistuksen ajan myötä saatiin monille raanakiville parempi selitys, ja yleisesti usko taivaskiviin muuttui höpinäksi ainakin virallisten tahojen mielessä. Vuosisatojen ajan tähdenlennoilla ja tulipalloilla uskottiin olevan aina maallinen ja luonnollinen syy.  Tarvittiin aikaa, joukko merkittäviä pudokkeja, ja useita uraa uurtavia tieteen tekijöitä ennen kuin raanakivien todellinen alkuperä alkoi paljastua.

Ensisheim, Ranska 1492

Ensisheim-meteoriitin pala kirjoittajan kokoelmasta.
Läntisen historian varhaisin kirjattu meteoriitin putoaminen tapahtui 7. marraskuuta 1492 – samana vuonna, jolloin Kolumbus löysi Amerikan. 150 kg:n kivimeteoriitti iskeytyi peltoon lähellä Ensisheimin kaupunkia Koillis-Ranskassa Sveitsin rajan tuntumassa. Tapahtuman todistaja oli nuori poika, joka hälytti muita paikallisia ihmettelemään metristä kuoppaa ja sen pohjalla olevaa mustakuorista kiveä. Ihmiset irrottivat kivestä useita palasia ennen kuin viranomaiset pysäyttivät tuhoamisen.

Samoihin aikoihin Saksan kuningas Maximilian – Itävallan tuleva keisari – pysähtyi Ensisheimissa matkallaan sotimaan ranskalaisia vastaan. Meteoriitteja, niin kuin monia muitakin taivaan erikoisempia tapahtumia kuten komeettoja, pidettiin tuolloin pahaenteisinä ilmiöinä. Maximilianin neuvonantajat kuitenkin julistivat Ensisheimin meteoriitin olevan taivaallinen merkki heidän hallitsijansa tulevasta voitosta, ja tästä hyvästä Maximilian käskikin säilyttää pudonnutta kiveä paikallisessa kirkossa. Maximilianilla oli sotaonnea, ja onnea oli myös Ensisheimin meteoriitilla – se selvisi hyvin muun muassa 30-vuotisen sodan melskeet 1600-luvun alussa luultavasti siksi, että se näytti täysin arvottomalta. Ensisheimin kaupungissa onkin edelleen nähtävissä 56 kg:n kokoinen suurin jäljellä oleva yksittäinen kappale alkuperäisestä kivestä.

Albareto, Italia 1766

Albareto-meteoriitin siru kirjoittajan kokoelmasta.
Pohjois-Italian Albareton lähellä kuultiin eräänä heinäkuun iltapäivänä vuonna 1766 räjähdys ja viheltäviä ääniä. Pohjoisen suunnasta tuli taivaan poikki liekehtivä ja savuava kappale, joka iskeytyi maahan kaataen lehmän ja melkein myös kaksi ihmistä. Törmäys teki maahan noin metrin syvyisen kuopan, ja sen pohjalta löydettiin vielä pinnalta lämmin musta kivi. Kuten tapana oli, tämäkin 12 kg:n kivi hakattiin kappaleiksi.

Jesuiittapappi Domenico Troili tutki kiveä, ja havaitsi sen olevan magneettinen ja kokoonsa nähden yllättävän painava. Hän myös julkaisi 120-sivuisen kirjan, jossa hän kuvasi kiveä ja sen putoamista. Tätä kirjaa pidetään yhtenä ensimmäisistä tieteellisistä putoamiskuvauksista. Troili myös väitteli Albareton kivestä Modenan piispan kanssa; molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että kivi oli peräisin Maasta ja että luonnollinen prosessi oli heittänyt kiven ilmaan. Herrojen mielipide kuitenkin erosi siinä, mikä ilmalennon oikein aiheutti – Troili epäili vulkaanista purkausta, kun taas piispa kannatti salamaniskua.

Lucé, Ranska 1768

Lucé-meteoriitin siru kirjoittajan kokoelmasta.
Ranskassa Lucén kaupungin liepeillä syyskuun 13. päivänä vuonna 1768 sadonkorjaajia säikäytti ukkosenjyrinä kirkkaana iltapäivänä. Taivaalta näytti taas pudonneen peltoon musta kivi, joka oli silminnäkijöiden mukaan ensiksi liian kuuma poimittavaksi.

Pariisin tiedeakatemian etäjäsen apotti Charles Bacheley hankki itselleen palan tätä raanakiveä, ja lähetti sen edelleen Pariisiin. Tiedeakatemia nimesi kolme kemistiä, joukossa mm. Antoine-Laurent de Lavoisier, tutkimaan näytettä. Ensimmäinen koskaan meteoriitille tehty kemiallinen tutkimus paljasti, että ohuen mustan kuoren alla oli harmaata kiveä, jossa oli lukemattomia kellertäviä metallihippusia. Näytteestä 55,5 prosenttia oli lasittunutta kiveä, 36 % rautaa, ja 8,5 % rikkiä. 

Akateemikkojen tutkimuksen lopputulos oli, että kivi oli pyriittirikasta hiekkakiveä, johon oli iskenyt salama. Yhteneväisyys muihin samankaltaisiin kiviin johti päätelmään, että salamaniskut suosivat pyriittipitoisia kiviä! Modenan piispankin suosiman salamahypoteesin saadessa näin laajempaa kannatusta alettiin meteoriitteja nimittää myös ”ukkoskiviksi”.

Campo del Cielo, Argentiina

Campo del Cielo –meteoriitti kirjoittajan kokoelmasta.
Jo hieman aiemmin uuden maailman puolella nykyisen Argentiinan alueella olevan Tucumánin provinssin kuvernööri komensi konkistadorikapteeni Hermán Mexia de Miravalia etsimään intiaanien tuntemaa rautaesiintymää paikasta, joka tunnettiin nimeltä ”Piguem Nonraltá”, espanjaksi ”Campo del Cielo” eli ”Taivaan niitty”. Kapteeni de Miraval ja 8 miestä seurasivat vuonna 1576 intiaanioppaita vaarallisen taipaleen taakse, ja he löysivät lopulta maasta pilkottavan suuren metallimassan. Kappaleesta otetut näytepalat olivat poikkeuksellisen puhdasta rautaa, ja haltioitunut de Miraval jätti virallisen raportin vuonna 1584. Jostakin syystä se kuitenkin unohdettiin vuosisadoiksi.

Paikalliset intiaanit jatkoivat raudan hyödyntämistä, ja kertoivat legendoja taivaalta tulen kanssa pudonneesta metallista. Vuonna 1774 don Bartolomé Francisco de Maguna johti uutta retkikuntaa, joka löysikin mahdollisesti saman, päältä tasaisen metallikappaleen, ”el Mesón de fierron” eli ”Rautapöydän”. Se vaikutti olevan rautasuonen esiin työntyvä kärki, ja alustava analyysi kertoi, että metallista 80 % on rautaa, ja loput hopeaa. Hovi Madridissa Espanjassa oli syystäkin innoissaan.

Vuonna 1783 luutnantti Rubin de Celiksen retkikunta palasi paikalle, ja teki mittauksia. Niiden mukaan ”Rautapöytä” painoi 15 tonnia, ja sen leveys oli 3,5 metriä. De Celiksen miehet irrottivat vaivalla 12 kg näytteitä – metalli oli kyllä hyvin muotoiltavissa, mutta se oli sitkeää ja paloja oli vaikea hakata irti. de Celis lähetti näytteitä tiedeinstituutteihin, ja ranskalainen kemisti Josef-Louis Proust havaitsi, että näytteessä oli 90 % rautaa ja 10 % nikkeliä. Hopeaa ei siis ollutkaan, mutta tämä oli kuitenkin ensimmäinen nikkelihavainto, mikä meteoriiteista oli tehty.

Kapteeni Herman Mexia de Miravalin raportti löydettiin uudelleen arkistoiden kätköistä 1920-luvulla, ja hänelle on annettu ensimmäisen löytäjän kunnia. Itse ”Rautapöytää” ei ole enää löydetty – voi olla, että se on hautautunut mutaan ja piikkipensaiden alle, ja voi myös olla, että kolme retkikuntaa löysi kolme erillistä kohdetta. Joka tapauksessa yhteisnimellä ”Campo del Cielo” tunnetun rautameteoriitin 75 km pitkältä putoamisalueelta on löydetty yhteensä 44 tonnia rauta-nikkelikappaleita milligrammaluokasta 33 tonnin ”el Chaco” -järkäleeseen. Alueen keskivaiheella on myös 20 törmäyskraatteria kooltaan 20–100 m; niistä kahden ympärillä on tuhansia metallisirpaleita meteoriitin kappaleiden räjähdyksen jäljiltä. Kaikissa Campo del Cielon kappaleissa on epätavallisen paljon silikaattimineraaleja. Radiohiilimenetelmällä alkuperäisen kappaleen putoaminen on ajoitettu noin 4 000 vuoden taakse – eli 1500-luvun intiaanien esi-isät ovat hyvinkin voineet todistaa putoamista.

Peter Simon Pallas ja Ernst Chladni

Kappale ”pallasinraudan” tyyppistä Brenham-meteoriittia
kirjoittajan kokoelmasta.
1700-luvun alkuun mennessä monille ”ukkoskivinä” pidetyille oudon muotoisille kappaleille löytyi vaihtoehtoisia selityksiä – suuri osa paljastui tavallisiksi mineraalinäytteiksi, fossiileiksi tai kivikautisiksi työvälineiksi. Mustakuorisia kiviä ei kuitenkaan pystytty aukottomasti lokeroimaan tai selittämään. Lucén raanakiveä tutkinut ranskalainen kemisti Antoine-Laurent de Lavoisier julkaisi vuonna 1789 modernin kemian perusteoksen. Kirjassa spekuloitiin myös raanakivien syntyä; de Lavoisierin mukaan maasta korkealle ilmakehään nouseva pöly ja kaasu saattoivat sähkön johdosta keräytyä putoaviksi kiviksi. Aiemmin vastaava ajatus oli yhdistetty kreikkalaisen Aristoteleen, persialaisen Avicennan ja ranskalaisen filosofin René Descartesin kirjoituksiin.

Peter Simon Pallas.
Kuva http://www.solpugid.com/Past%20Researchers.htm
Samoihin aikoihin saksalaiselle luonnontieteilijä Peter Simon Pallasille esiteltiin Siperiassa Krasnojarskin läheltä löydetty 680 kg:n metallikappale. Tämän ”pallasinraudan” saaman julkisuuden innoittamana saksalainen fyysikko Ernst Chladni julkaisi kirjan meteoriittien syntyhypoteesista vuonna 1794. Hänen mukaansa raanakivet olivat kiviä avaruudesta; joko Aurinkokunnan synnystä yli jääneitä kappaleita tai jäänteitä suurempien kappaleiden törmäyksistä. Kirjassaan Chladni tutki 20 raportoitua tulipalloa ja 18 historiallista putoamista, mukana myös Ensisheimin, Albareton ja Lucén kivet. Kaikille tapahtumille oli yhteistä suoraan lentävät tulipallot, ukkosen kaltaiset äänet kirkkaana päivänä, mustakuoriset kuumat tai lämpimät kivet tai rautakappaleet, ja rikin tuoksu. Chladni tulkitsi kaikissa olleen taustalla sama ilmiö: avaruuden pikkukappaleet kuumenevat ilmakehässä ja putoavat Maan pinnalle.

Ernst Chladni. Kuva Wikimedia Commons.



















Siena, Italia 1794

Siena-meteoriitin siru kirjoittajan kokoelmasta.
Chladnin väitteet törmäsivät tuttuun epäuskoon – Isaac Newtonin painovoimalain myötä avaruuden oletettiin olevan tyhjä pikkukappaleista. Jos sellaisia olisi, uskottiin niiden suistavan planeettojen radat kaaokseen. Chladnin kirjan jälkeen kuitenkin havaittiin useita hyvin dokumentoituja merkittäviä putoamisia. Niistä ensimmäinen tapahtui Italian Sienan lähellä illalla kesäkuun 16. päivä vuonna 1794. Kirkkaalta taivaalta pohjoisesta tuli savuvana, ja kuultiin useita räjähdyksiä. Monet ihmiset todistivat kivien osuvan maahan heidän lähellään; kookkaimman yksittäisen kappaleen massa oli 3,5 kg.

Sienan alueella oli tuohon aikaan paljon ulkomaalaisia vierailijoita, joille myytiin jopa väärennettyjä meteoriitinkappaleita! Merkittävää kuitenkin oli, että Siena oli yliopistokaupunki, joten akateemikot pääsivät välittömästi tutkimaan pudonneita kiviä. Heidän mielestään ne olivat peräisin samaan aikaan purkautuvasta Vesuvius-tulivuoresta, tai lähempänä sijainneesta Radicofani-tulivuoresta – jos eivät suoraan, niin sitten kyseessä oli de Lavoisierin ehdottama tuhkan yhteen kasautuminen ilmakehässä.

Sienan kivien alkuperäksi ehdotettiin myös Kuun tulivuoria. Saksalaissyntyinen, Englannissa vaikuttava tähtitieteilijä William Herschel oli raportoinut havainneensa kolme tulivuorenpurkausta Kuussa vuosina 1783 – 1787. Olbersin paradoksista tuttu saksalainen tähtitieteilijä Heinrich Olbers kannatti samoin raanakivien kuualkuperää.

Wold Cottage, Englanti 1795

Wold Cottage –meteoriitin siru kirjoittajan kokoelmasta.
Toinen Chladnin kirjan jälkimaininkeihin sattunut merkittävä putoaminen tapahtui Yorkshiressä Englannissa 13. joulukuuta 1795, jolloin 25 kg:n kivi putosi kapteeni Edward Tophamin maille. Topham toi kiven näyttävästi julkisuuteen laittaen sen näytteille maksua vastaan Lontoossa, ja pystyttämällä sen putoamispaikalle monumentin.

Wold Cottage –meteoriitti kiinnosti myös Royal Societyn johtajaa Sir Joseph Banksia, joka vertasi sitä omistamaansa Sienan kappaleeseen. Banks antoi tutkimustehtävän nuorelle kemistille Edward Howardille, jonka analyysit osoittivat, että nikkelin osuus sekä kivimeteoriittien metallihippusissa että rautameteoriiteissa (mm. Campo del Cielossa) vastasivat aiempia Ernst Chladnin tuloksia. Nikkelin suuri osuus poikkesi merkittävästi tavallisista Maan kivistä.

Wold Cottagen putoamisen jälkeen julkaistiin myös ensimmäinen englanninkielinen meteoriittikirja vuonna 1796. Lisäksi näytti siltä, että Newtonin painovoimalaki ei sittenkään tarkoittanut, että planeettojen välinen avaruus olisi tyhjä. Italialainen tähtitieteilijä Giuseppe Piazzi löysi nimittäin vuonna 1801 uuden pikkuplaneetan, joka sai nimekseen Ceres, ja vuotta myöhemmin Heinrich Olbers löysi toisen (Pallas). 

L’Aigle, Ranska 1803

 L’Aigle –meteoriitin siruja kirjoittajan kokoelmasta.
Kolmas merkittävä, ja samalla tärkein, Chladnin kirjan jälkeinen putoaminen sattui Ranskassa reilut seitsemän vuotta Wold Cottagen tapauksen jälkeen. Kirkas tulipallo ja kolme räjähdystä havaittiin 26. huhtikuuta 1803 L’Aiglessa Normandiassa, ja niitä seurasi noin 3 000 kiven putoaminen maahan kymmenien todistajien läsnä ollessa. Yhteensä kiviä oli noin 37 kg; suurin yksilö oli massaltaan noin 9 kg.

Kemistit Nicolas Vauquelin ja Antoine de Fourcroy analysoivat uusia pudokkeja, ja totesivat mm. nikkelin määrän vastaavan aiempia ”ukkoskiviä”. Ranskan sisäministeri lähetti paikalle myös fyysikko Jean-Baptiste Biot’n, jonka raportti vahvisti, että kivien kemiallinen koostumus tuki Edward Howardin ja Ernst Chladnin hypoteeseja avaruudellisesta alkuperästä. Biot haastatteli useita silminnäkijöitä putoamisalueella, ja hänen raportissaan on julkaistu ensimmäinen ellipsinmuotoinen meteoriittisateen putoamisalueen karttapiirros.

Paradigma alkoi vähitellen murtua, ja raanakivien avaruusalkuperä tuntui hyväksyttävämmältä. Kuun tulivuoret olivat kuitenkin edelleen se uskottavimmalta tuntuva hypoteesi. Biot’n raportti levisi laajalle, ja sen myötä meteoriittien tutkimus tieteenä oli vihdoin syntynyt.

Weston ja 1800-luku

Weston-meteoriitin siruja kirjoittajan kokoelmasta.
Yhdysvaltojen meteoriittitutkimus sai alkunsa Kanadan yltä Connecticutiin lentäneestä tulipallosta ja sitä seuranneesta meteoriittisateesta Westonin kaupungin alueelle 1807. Yliopistoprofessorit Silliman ja Kingsley tutkivat kiviä, ja heitä tarkoittaa myös sitkeä (mutta luultavasti virheellinen) väite liittyen Yhdysvaltain silloiseen presidenttiin Thomas Jeffersoniin. Legendan mukaan Jefferson olisi tokaissut, että on helpompi uskoa, että nämä kaksi ”jenkkiprofessoria” valehtelevat, kuin että kiviä putoaisi taivaalta. Myytti tai ei, lausahdus joka tapauksessa kuvasi hyvin 1800-luvun alun yleistä mielipidettä.

1800-luvulla putosi myös uudentyyppisiä, ennen näkemättömiä raanakiviä. Esimerkiksi vuonna 1806 Ranskan Alaisissa kerättiin myös sisältä mustia, bitumille haisevia kiviä, ja vuonna 1808 Tsekin Stannernissa putosi kiviä, joilla ei ollut aiempien ukkoskivien tapaan jyvämäistä rakennetta. Pikkuplaneettoja löydettiin lisää (Juno 1805 ja Vesta 1807), ja meteoriitteja analysoitiin uusin tavoin. 

Stannern-meteoriitin siruja kirjoittajan kokoelmasta.
Vuonna 1808 saksalainen Alois von Widmanstätten kuumensi ja syövytti rautameteoriitteja saaden esille jännittäviä lamellikuvioita. Myöhemmin 1870-luvulla hänen maanmiehensä meteoriittitutkija Otto Hahn vakuuttui, että nämä ns. Widmanstättenin kuviot olivat itse asiassa kasvifossiileja!

Saksalainen Gustav Rose tutki meteoriitteja mikroskoopilla 1860-luvulla, ja laati luokittelun siihen asti tunnetuista raanakivistä. Hän käytti ensimmäisenä sanaa ”kondruli” (jyvänen) kuvaamaan useimpien kivisten meteoriittien sisältä löytyviä yhteen hitsautuneita palleroita. Rose nimesi myös erään meteoriittityypin kemisti Edward Howardin mukaan howardiitiksi, ja rautameteoriiteissa sulkeumina esiintyvän tumman mineraalin puolestaan jesuiittamunkki Dominico Troilin mukaan ”troiliitiksi”.

Rautameteoriitin lamellikuvioita (vasemmalla) ja saniaisfossiili (oikealla).

 Jyväsiä kivimeteoriitissa NWA 980.

Niningeristä nykyaikaan

Harvey Niningerin löytämä kivi-rautameteoriitti kirjoittajan
kokoelmasta.
Harvey Nininger oli itseoppinut yhdysvaltalainen meteoriittitutkija, joka keräsi 1930-luvulla yhden maailman laajimmista meteoriittikokoelmista. Hänen suuri ideansa oli, että tulipallon lentoradan havaintojen perusteella voitiin määritellä putoamisalue, jolta etsiä meteoriitteja.


Tulipallojen lentoratojen valokuvaaminen puolestaan mahdollisti kappaleen radan määrittelemisen ennen ilmakehään osumista, ja tämä puolestaan alkoi yhdistää meteoriitteja Marsin ja Jupiterin välissä kiertäviin asteroideihin. Lisätodisteita saatiin asteroidien pinnan ja meteoriittien spektrien yhtäläisyyksistä – tällä tavoin voitiin tehdä arvailuja meteoriittien emokappaleista.

Harwey Nininger.
Kuva http://www.aerolite.org/site-art/nininger-portrait-cp-2.jpg
Kaukoputkien, luotainten ja planeettatutkien kehitys antoi jatkuvasti tarkentuvaa tietoa asteroideista. Lisäksi uudemmat tutkimukset Kuusta osoittivat, että se ei ole ollut pitkään aikaan vulkaanisesti aktiivinen, eivätkä Kuun tulivuoret siten voineet olla meteoriittien lähde.

Vuonna 1955 määriteltiin meteoriittien uraani-lyijyikämäärityksen avulla aurinkokunnan iäksi 4,57 miljardia vuotta – nykyisin tunnettu arvo ei juuri poikkea tuosta lukemasta. Tätä huomattavasti nuoremmat meteoriitit ovat peräisin lähinnä Marsista ja Kuusta, mutta suurimman osan meteoriiteista selittävät siis asteroidien törmäykset ja hajoamiset. Viimeisimpiä todisteita meteoriittien ja asteroidien intiimistä yhteydestä ovat Hayabusa-avaruusluotaimen tuomat näytteet asteroidi Itokawalta – niillä on runsaasti yhtäläisyyksiä tiettyjen kivimeteoriittien koostumukseen!

Lähteitä:

          Bevan, A., & de Laeter, J. 2002, Meteorites – a journey through space and time (Washington D.C., Smithsonian Institution Press)
          Brandstätter, F., Ferrière, L., & Köberl, C. 2008, Meteorites – witnesses of the origin of the solar system (Wien, Verlag des Naturhistorischen Museums)
          Cokinos, C. 2009, The Fallen sky – an intimate history of shooting stars (New York, the Penguin Group)
          McCall, G.J.H., Bowden, A. J., & Howarth, R. J. (ed.) 2006,  The history of meteoritics and key meteorite collections (London, The Geological Society)
          Meri, L. 1983, Hopeanvalkea (Jyväskylä, Gummerus)
          Sarasmo, A. 2013, Myyttien kotisaari, http://balticguide.ee/fi/myyttien-kotisaari/
          Varelius, A. 1987, Enon opetuksia luonnon asioista (Vammala, Oy Tyrvään Sanomat)
          Zanda, B., & Rotaru, M. 2001, Meteorites: their impact on science and history (Cambridge, Cambridge University Press)